perjantai 20. marraskuuta 2015

Mitä mä haluan?

Mulla on ollut viime aikoina henkinen kasvukausi meneillään.
Ei ole väärin tuntea epävarmuutta omasta paikastaan tässä valtavassa maailmassa.

Olen keskittynyt tekeään asioita, joilla on juuri minulle merkitystä. 
Olen keskittynyt ystäviin ja perheeseen. 
Mä vahvistan nyt juuriani, että kestän pystyssä kaikki myrskyt, 
kuten olen kestänyt tähänkin saakka.

Mä haluaisin vakaan ja turvallisen parisuhteen, 
lämpöä ja huolenpitoa, mutta läheisyys pelottaa, yhä. 
Pelottaa jakaa sänky.
Pelottaa jakaa aamut, jolloin ei ole mitään sanottavaa.
Pelottaa epäonnistua. 
Pelottaa olla uusien silmien alla, arvioitavana, paljaana, yksin tarinani kanssa. 
Maailma on täynnä kauniita ja älykkäitä naisia joiden mieli on vähemmän solmussa.

B, mies, johon tutustuin syksystä, jonka kanssa aloin tuntea oloni turvalliseksi,
kaunista romanttista iltaa seuraavana aamuna imoitti tekstiviestillä:
"luulen, että meidän on parempi vaan ystävinä". 
Seuraavassa tekstiviestissä 
hän kertoi tutustuneensa uuteen ihanaan ihmiseen.

Ja mä mietin mikä mussa on vikana, 
kun en tunne mitään muuta, kuin helpotusta.
Mitä mä oikein haluan?

Yritän kontrolloida elämääni kehoani hyväksikäyttäen, ja se ei toimi.





perjantai 13. marraskuuta 2015

Huoli huolesta

Mulla on tosi usein sellainen tunne, että olen liikaa tai liian vähän.
Huolehdin, olenko tarpeeksi miellyttävä.
Huolehdin, olenko tarpeeksi.


Huolehdin, olenko tarpeeksi siististi pukeutunut (miltä minä haluan näyttää?)
Huolehdin, näytänkö epäterveelliseltä (mitä minä olenkin! sairastan bulimiaa)
Huolehdin, jäänkö yksin elämässäni (Tähän en voi vaikuttaa. Voin kuitenkin vaikuttaa siihen, etten halua jäädä yksin.)
Huolehdin, onko kehoni "oikeanlainen" (suhteessa kenen kehoon?)
Huolehdin, onko opiskelemani ala minulle oikea (jos ei olekaan, aina voi vaihtaa alaa)
Huolehdin, huolehdinko liikaa (huolehdin.)
Huolehdin, onko isäni pysynyt kuivilla (se on hänen oma valintansa)

Huolehdin kontrollin ulkopuolella olevia asioita, vain vältelläkseni keskittymästä niihin epäkohtiin elämässäni, joihin minun on mahdollista vaikuttaa.





keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Tunteiden pelko

Mulla on tapana lamaantua tunteideni edessä, niinkuin peura ajovaloissa.
Elämäni on pakomatka.

Useimmiten mikään ei tunnu miltään,
mutta kun joku asia joltain tuntuu,
niin tunnen niin syvästi, että se sattuu.


---
Luulen että tähän ovat johtaneet seuraavat syyt:

1. Äärimmäisen yksinäinen ja eristetty lapsuus
En ole oppinut reflektoimaan, mikä on "hyväksyttävä määrä" tunnetta milloinkin.
Ihan arkiset tilanteet sysäävät minut helposti pois tolaltani vieläkin. Olen joskus jäänyt niin kohtuuttoman yksin hätäni kanssa. Nykyisin minulla on keinoja jäsentää hätää.

2. Taipumukseni paeta epämiellyttävältä tuntuvia tunteita
Pakenen päihteisiin, syömishäiriömaailmaan, tuhoontuomittuihin ihmissuhteisiin, internetiin, päämäärättömään näpertelyyn ja itseinhoon. Mulla on valta lähteä tästä hetkestä mihin suuntaan tahansa, sen sijaan, että pakenisinEn mä ole mikään hoivanpitoa kaipaava saaliseläin.

3. Perimä
Vanhempani olivat äärimmäisen temperamenttisiä ihmisiä, tunnistan heidän käyttäytymisessään samoja tunnesäätelyn ongelmia.

4. Muutokseen kykenemättömyys
Ajattelen olevani kyvytön muuttumaan. Minun täytyy uskoa itseeni enemmän, uskoa siihen, että juuri näin, tässä ja nyt on hyvä. Ja nyt on vapaus elää sitä elämää, mitä haluan. Ja mä haluan tuntea eläväni.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Tyytymättömyydestä

Mä en elä sitä elämää mitä haluaisin, siitä minä olen varma. Ja niin sen olla pitääkin. 

Tyytymättömyys ei tarkoita sitä, etteikö nykyinen elämäni olisi hyvää ja äärimmäisen arvokasta ja elämisen arvoista. 



Mulla on ollut tavattoman etäinen olo kuluneina viikkoina. Kuka mä olen ilman riippuvuuksiani?
Olen yksin oman sotatarinani kanssa: En ole oksentanut kuuteen päivään. 

Ne tunteet, joiden käsittelemistä olen lykännyt bulimialla, ovat kuohuneet hallitsemattomasti. 
Mun mieliala on sahannut laidasta laitaan, mutta olen antanut itselleni luvan olla tarvitseva ja heiveröinen möykky lihaa. 
Monina iltoina vaan itken itseni uneen, en tiedä miksi. Itken välillä sitä, etten tiedä miksi itken. Se on se masennus, pelko jostain pimeästä ja kylmästä ja hallitsemattomasta. Mutta sen mä tiedän, että mä tarvitsen itseäni nyt enemmän kuin koskaan.




Mun arki ja elämäntilanne on täynnä stressaavia asioita. On iltatyö ja intensiivinen jakso koulussa. On tenttejä ja seminaareja ja iltarientoja. On ihmisiä ja konflikteja. On toiveita. On huoli tulevasta muutosta. On tietty ulkopuolisuuden tunne.
Muistutan itseäni, että mun huolet on ihan oikeita, ja hyvin mä pärjään niiden kanssa.

Itse asiassa, mulla on stressiä niin paljon, että olen jatkuvasti epämukavuusalueeni ulkopuolella. 
En yksinkertaisesti kykene tai kerkeä kontrolloimaan kaikkia asioita siten, miten haluaisin. 
Ja se on hyvä





Pelko ruokkii tyytymättömyyttä. Pelko siitä, mitäpä jos asiat lipsuu käsistä. Mitäpä jos en eläkään tarpeeksi mielenkiintoista, kaunista tai merkityksellistä elämää. Kenelle pitäisi todistella sitä, että parhaansa yrittää?

Mä voin oppia elämään tyytymättömyyteni kanssa. 

lauantai 24. lokakuuta 2015

Hyväksynnän hakeminen osa 2

Terapiassa käydessäni, muutama vuosi takaperin, minä luulin olevani avoin. 
Olin kyllä rehellinen, mutta tahtomattani sensuroin itseäni tarpeettomasti. 

Halusin vaikuttaa hyvältä potilaalta, kehityskelpoiselta. 

Sain terapeutiltani kehuja. Hän kertoi minun olevan oivallinen potilas, äärimmäisen kykenevä ja sopiva keskustelumuotoiseen hoitoon. 
Halusin vaikuttaa täydelliseltä potilaalta. 
Pelkäsin silloin olevani toivoton tapaus, joka tunnen nykyisin olevani aika ajoin. 

Pelkäsin tuomituksi tulemista, mikä on hassua jälkeen päin ajatellen. En kai vain luottanut terapeuttiini tarpeeksi. Olin varma, etten kestäisi arvostelua ja kohtuutonta tylytystä, mikäli niin kävisi. Sanat sattuvat.




Puhuin niistä asioista, mistä terapeutille nyt puhutaan. Juttelin asioista, joita pidin tärkeinä
Toistin sitä, mitä oletin hänen haluavan kuulla. Kerroin tarinoita siitä, miten joskus isä juo liikaa, on arvaamaton, ja sitten katoaa päiväkausiksi, ja miten äiti ei aina oikein jaksa, tätä maailmaa, tai minua. Kerroin unettomuudestani. Kerroin ongelmistani. 

Kerroin siitä, miten joskus olen puhumatta päiväkausia kenenkään kanssa. 
Jätin kertomatta siitä, miten viikonlopun tullen päädyn juhliin, 
nousen ylös sudenkuopastani. Ja kuinka illan päätteeksi tapaan vanhemman miehen, ja teen hänen kanssaan asioita, jotka tuntuvat oikealta ja väärältä samaan aikaan, 
ja jättävät jälkensä, 
liian syvään, näin jälkeenpäin ajatellen. 
Jätin kertomatta siitä, miten hyvältä se tuntuu, se ehdoton hyväksynnän tuntemus, jota tämä sekoilu minulle tarjoaa. 
Viikot saan rypeä itsesäälissä, itseinhossa ja masennuksessani, ja viikonloppuisin sallin itseni hengähtää, olla sallitusti ulkopuolinen elämässäni.


Ja terapeutti huolestuneena puuskahtaa. Hän sanoo, että puhumattomuus ei ole hyvästä, ja kysyy: "Koetko tekeväsi elämälläsi sitä, mitä haluat?" Ja minä mykistyn. 

Mykistyn siitä, että olen sivuuttanut tosiasian, että tämä elämä on minun. 
Se ei ole pakomatka pahasta olostani. Se ei ole alttari hyväksynnän hakemiselle keinolla millä hyvänsä. 
Tämä elämä on minun, elettäväksi käytetty. Minulla on oikeus tehdä asioita, joista nautin.


Ja tämän asian minä unohdan yhä. Unohdan sen, että olen tavattoman haavoittuvainen. Unohdan sen, että olen tavattoman vahva. Unohdan sen, että minulla on oikeus ja velvollisuus tehdä itselleni oikein.

Nykyisin tekisin toisin, terapiassa. Käyttäisin ajan itseni näkemiseen kokonaisempana. Käyttäisin ajan siihen, että tunnustaisin pelkääväni torjutuksi ja tylytetyksi tulemista, enemmän kuin mitään. Haluaisin kokea olevani vähemmän ulkopuolinen elämässäni.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Miltä tuntuu normaalius

Kaksi koululaista, juuri olkapäähäni ulottuvaa versoa,
ohitti minut aamun pakkasessa linja-autopysäkillä seistessäni.
Otaksun, että he keskustelivat vaatteista,
siitä, millaista on normaali pukeutuminen.
Heidän heijastimensa olivat samanlaiset somat vihertäväsävyiset kissahahmot.
"Entä jos normaalia onkin montaa eri sorttia", toinen fleecepipoisista tytöistä totesi kysyvästi toiselle. Vastauksena oli harras hiljaisuus, miettiväinen ilme, ja tomera, vilpitön nyökkäys.
"Mhm." Linja-auto kaarsi pysäkille ja tytöt kipusivat sisään. Jäin odottamaan omaa vuoroani.

 Entä jos normaalia onkin montaa eri sorttia. Olen miettinyt tuota lausetta lakkaamatta.
Entä jos. Entä jos. 
En ole aikoihin kuullut mitään vapauttavampaa. 
Tuo lause ei määrää, ei erittele.
Se ei kritisoi, ei kuvittele tietävänsä minua omaa totuuttani paremmin.
Entä jos?

Entä jos onkin yleistä (ja siten normaalia?) tuntea olevansa varsin epänormaali, ainakin ajoittain.
Minussa asuu syvä epäluottamus.
Entä jos kelpaan juuri tällaisena? Entä jos olen aina kelvannut itsenäni?






Haen alati vahvistusta ja hyväksyntää pohjattomalle erillisyyden tuntemukselleni,
sille, että olen huono ja kelpaamaton, tällaisena. Että olisi jokin miellyttävämpi versio minusta, kuin se aito ja inhimillinen olento, joka olen.
Ajaudun huonoon seuraan, ihmisten pariin, jotka kohtelevat minua siten, kuin miten kuvittelen ansaitsevani tulla kohdelluksi. Ajaudun valinnoillani ihmisten pariin, jotka ovat kadonneet aamun tullen, eivätkä taatusti soita takaisin. Entä jos on normaalia välillä ottaa harha-askelia.

Entä jos onkin normaalia tuntea olevansa kelpaamaton pitämään huolta itsestään ja tarpeistaan.
Kelpaamaton tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Eikö se ole normaali masennuksen oire, jos mikä. Miksi siis tulisi hävetä tilaa, jossa on? 

Vaikka tämä jatkuva alakulo on minulle "normaalitila", ei se tarkoita sitä, ettenkö ottaisi joka päivä askelia siihen suuntaan, jonka toivon minua odottavan.














sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Yksinäisyydestä luopumisen pelko

Näin syksyn tullen minut on vallannut voimakas luopumisen tarve.
Olen myynyt tavaroitani, vienyt vanhoja vaatteita kierrätykseen.

Eräänä iltana B kysyi minua taas treffeille. Suostuin.
Ilta oli vaivaton, söimme, tanssimme, nauroimme.
En kiinnittänyt huomiota siihen, miten halusin tulla nähdyksi. 
Siinä oli hyvä, illassa. Olin vaan.
Tanssin siinä tahmealla kokolattiamatolla hikisillä kämmenillä hartioista kiinni pidellen, tanssin itsenäni, hiukset hapsuisena, ja se riitti.

Haluaisin luopua pohjattomasta yksinäisyyden tarpeestani, 
nyt kun minulla on siihen mahdollisuus. Voisin olla osa jotain itseäni kauniimpaa.

B kysyi minulta ihmissuhteemme tilasta. Onko se seurustelua. Olenko minä vakavissani.
Vakavana totesin, että en osaa vastata.
Onko se seurustelua. Olenko minä koskaan mitään muuta ollutkaan, kuin pohjattoman vakava?

Kerroin tarvitsevani aikaa. Kerroin B:lle myös pitäväni hänen seurastaan, paljon. Hän ymmärsi.

Puhuin totta.
Se oli hankalaa, ääneni oli käheä ja kirjavilla säröillä, ja sanat olivat kipeitä lausua.
Mutta minä puhuin totta, itselleni ja hänelle, meille molemmille.



Minä tarvitsen aikaa. Minä tarvitsen tilaa. Minulla on tarpeet, joita haluan oppia kunnioittamaan.
Parishude on alusta nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle, ja en ole varma, kykenekö kohtaamaan heijastustani. 

Olen tottunut olemaan ja elämään yksin. Se on valinta ja sattumaa.
Se on tottumus, josta minulla olisi nyt hyvä mahdollisuus irtaantua.

Pelkään luopua tutusta ja turvallisesta alakulosta,
internetissä ja kirjojen äärellä vietetystä yksinelosta,
ja siitä etten ole velvollinen selittämään tekemisiäni
ja menemisiäni kenellekään. Pelkään luopua pakkomielteistäni,
vääristyneestä suhteesta kehooni ja sairaalloisesta suorittamisesta.
Parisuhdetta ei voi suorittaa.

Mutta onko se kokonaista elämää, jos pelkää paljastua. 
Onko elämäni kokonaista, jos en uskalla kohdata toista, ja sitä kautta itseäni.

Mikä minua estää luopumasta luomistani rajoituksista, 
niin kuin kaikista niistä tarpeettomista huonekaluista, joita olen viimeaikoina myynyt?
Entäpä jos kestänkin kohdata kaikki ne puolet minussa, joita vakiintuneessa parisuhteessa elo saattaa paljastaa?



keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kuinka antaa aikaa tarpeilleen

Ahmin katkaistakseni ajankulun. 
Siinä, missä tarvitsisin lepotauon, minä otan vapauden väsyttää itseni.

Se tyhjä hetki päivän päätteeksi, milloin joku korkkaa viinipullon ja rojahtaa sohvannurkkaan, 
minä avaan leipäpussin ja voirasian ja aloitan oman tunnottomuuteen tähtäävän rituaalini.

Syön syön syön.
Pois pois pois.
Ahmiminen puhdistaa mieleni ajatuksista. 

Miksi on niin epämukavaa vain istua ajatustensa kanssa ja sallia niiden virtaus, 
sen sijaan, että yrittää turruttaa epämukavat ajatuksesa ahmimiskäyttäytymisellä?

Tunteet ovat vain tunteita.

Ahmiminen on riippuvuus; ruuan väärinkäyttöä tunteiden käsittelyn keinona ravinnon sijaan. 

Luulen, että säännöllinen ateriarytmi on avainasemassa kehon totuttamisessa "järkevään" ruokailuun.
Mutta se emotionaalinen tyhjiö on täytettävä jollain muulla, kuin ahmimisella. 
Kirjoittamisella? Neulomisella? Päiväunilla? Netin päämäärättömällä selailulla?

Haluan korvata paheeni pienemmällä pahalla.


keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kierros

Syksy on täällä. Vuodet vierivät lakkaamatta.

Bulimian syklissä on se pelottava puoli, ettei ole selkeää alkua ja päätepistettä. Mikään ei kerro, että talvi on liian likellä. Päivät rullaavat pehmeästi syömisen, oksentamisen ja laksatiivien ympärille. Pelottaa, ettei koskaan siunaannu taukoa hengähtää.

Tiedän, että tämä sykli loppuu liian pitkään jatkettuaan ennemmin tai myöhemmin kertaheitolla sydänkohtaukseen, kaliumtasojen romahtamiseen tai ruokatorven repeämiseen. Välillä keväällä yskin verta. En osaa sisäistää, että tämä matka on oikeasti tie kohti kuolemaa, ei mikään typerä sijaistoiminto, jolla täytän tyhjyyden tuntemuksen. Minä olen sairas.

Yritän toipumista viimeistä kertaa omin voimin. Tai pikemminkin, minun tulee lakata yrittämästä. Tuntuu, että viimein tunnustan itselleni olevani voimaton sairauteni edessä. Jokainen alhaalla pidetty ateria on voitto, mutta tässä matkassa ei voi hävitä.

Myöskään paranemisessa ei ole päätepistettä.
Tällä hetkellä minua katsoo peilistä surumielisen näköinen naisenalku.
Posket ja sylkirauhaset ovat turvonneet, iho on kuiva ja paperimainen, suupielet hilseilevät. Silmiä kirjovat punaiset verisuonet. Olemus on kuopalla, vatsa on kova pallo. Tässä sairaudessa ei ole mitään kaunista, mutta minä olen kaunis. Olen ihan helvetin vahva, ja ansaitsen parempaa matkaa.



maanantai 28. syyskuuta 2015

Puheluja

Soitin aamulla pitkästä aikaa äidille.
Jo muutaman kuukauden ajan olen soittanut hänelle noin kerran pariin viikkoon.
Olen yrittänyt määrittää rajojani sitä kautta.
Se olen aina minä, joka soittaa.
Äitini lähettelee kyllä useita tekstiviestejä viikoittain, mutta ne ovat lähinnä juoruja sisarusteni asioista.

Äitini asuu miltei 300 km päässä, ei liian kaukana.
Näemme joitain kertoja vuodessa. Välimatka tuntuu puhdistavalta.

Joskus tuntuu, että puhelu on liian intiimi tapa pitää yhteyttä häneen.
On vain yksi linja, puhelin, ja korva korvaa vasten. En muista koskaan halanneeni äitiäni.
Pelkään häntä. Kuulen hänen teatraaliset huokauksensa, laskelmoinnin äänessä ja sanomatta jätetyt asianlaidat.
Pahinta on se, että on oltava läsnä.

Puhelussa ei voi ottaa etäisyyttä, ei voi pitää hiljaista taukoa.
Se merkitsisi loukkaantumista, tunteiden näyttämistä, häviämistä. Puhelu on peliä. On oltava vahva, näytettävä että pärjää pakon edessä.

Aamuisessa puhelussamme olin taas holhottava, pieni kulkija vuosien takaa.
Olen kuitenkin kasvattanut kuorta.
Äidilläni on tapana epäsuorasti kyseenalaistaa kaikki, mikä minusta tuntuu tärkeältä. 

Kerroin hänelle ohimennen värjänneeni hiukseni jokin aika sitten.
"Etkö sinä tiedä, ettei se väri sinulle sovi", oli vastaus. "Miehet ei tykkää senvärisestä."
Kerroin hänelle, että valintani ovat omiani. "Uhottelua", oli tomera vastaus. Äänessä oli ripaus huonosti kätkettyä pettymystä.

Rakastan äitiäni, mutta minun pitää rakastaa itseäni häntä enemmän.
Joskus hänen seurassaan tunnen, etten riitä johtamaan omaa elämääni.


Normaali päivä

Tänään oli väsyttävä päivä. Ryntäilin asioilla kaupungilla ja koulussa.

Illalla kaikki muuttui.

Saavuin kotiin. Asunto oli pimeä ja tyhjä.
Avasin jääkaapin oven. Maitorahkaa.
Söin purkillisen.
Omena. Söin kaksi.
Kuljeskelin päämäärättömänä ympäri asuntoa. Hiljaisuus.
Sekoitin maitoa ja kaurahiutaleita ja sokeria keskenään inhottavaksi klimppiseksi tahnaksi.
Söin sitä kolme teemukillista.
Kuljeskelin ympäri asuntoa.
Annoin syömäni ruuat ylen.

Haluaisin vain olla normaalisti.
Mä koen, etten osaa ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani.
(miksi?)
Suoritan elämääni. Mitenkään päin ei ole hyvä, aina voisi olla paremmin.
Ahdistus on normaali tunne, mutta mä en koe pärjääväni sen kanssa.

Mä taidan olla vakavasti sairas. En taida haluta tajuta itsekään miten vakavasti.


sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Hankala olla lähellä

Eilen illalla päädyin juhlimaan, lopulta. Siitä olen kiitollinen.
Jätin kaikki odotukset kotiin, ja ilta oli mukava.
"Aina voi mennä kotiin", oli ajatus, jonka turvin sain itseni ulos.


Vatsaa kivisti alkuillan oksentelun jäljiltä. Join viiniä kohtuudella, siten, mikä tuntui hyvältä.
Nauroin paljon ja sydämeni pohjasta.


B, (uusi tuttavuus) kysyi minua ulos treffeille.
Minua pelottaa. Hänellä on lämpimät kädet ja surulliset silmät. Hän on niin vakaa ja kunnollinen, että tunnen huonoa omatuntoa omasta ailahtelevasta mielestäni. Huomaan sensuroivani itseäni hänen seurassaan.


Huomasin vertailevani B:tä mieheen, jonka kanssa yritin viimeksi ylläpitää (kamalaa) suhteentapaista.
Jos minä olen henkisesti hieman hajalla,
niin tuo mies, jota yritin aikani ymmärtää, on tyystin säpäleinä.

Huomasin ajautuvani menneessä suhteessa holhoajan rooliin. Nautin siitä ylemmyydentunteesta.
Minua pelottaa olla tasavertainen.

Tiedän, että olen sivistynyt, herttainen ja ainakin ajoittain mukava,
mutta mitäpä jos se ei riitä.

Mitä jos minä en riitä tarpeeksi pitkälle, en tyydytä.
(ketä?)
Ymmärrän, ettei ole minun osani tyydyttää kenenkään tarpeita,
mutta alitajuinen riittämättömyyden pelko on hankalaa ylittää rationaalisesti.

Minua pelottaa olla tasavertainen, 
mutta tasapaino vaatii sitä.






lauantai 26. syyskuuta 2015

Totuuksia

Ehkä mä en haluakaan olla menestyjä.
Ja mä tulen aina sitä kuitenkin olemaan, elämässäni.

Mun matka on ollut melko pitkä, ja joskus väsyttää, nuortakin.

Unohdan vain kovin usein, että oma näkökulmani on vaillinainen.

Se on riittävä näkökulma, mutta minä, minä, ainutkertainen kulkija, olen niin paljon enemmän, kuin se itseinhon näkökulma, jonka alaisuudesta en tunnu pääsevän pois.

Pelottaa vain, että joku päivä koen, etten pääse tästä enää ylös.

Alku

Alku, juuri, aukeaman käännös.

"Luo uusi blogi", klikkaan, en ole varma miksi.

Kirjoitan tätä viestiä lauantai-iltana, posket turvoksissa ja meikit poskilla, mieli maassa.
Minun tulisi olla tällä hetkellä juhlissa, kavereiden ja mielenkiintoisten ihmisten keskuudessa, kokea eläväni, nauraa, ja vain olla. Mutta koen, etten osaa olla ihmisiksi. Ahdistus on sietämätöntä.

Katselen kaupassa suklaaleivonnaisia, mutta ostan ruissipsejä.

"Joudun jättämään juhlat väliin, pahoittelut", ilmoitan kaverilleni, ja ahmin kokonaisen pussillisen  juhliin viemisiksi ostamiani ruissipsejä. Olen säälittävä, mutten osaa antaa itselleni positiivista huomiota.

En vain osaa elää. Minulla on tavattoman kuvottava olo siitä, että teen näin itselleni, sekä muille. Jätän elämääni elämättä vain siksi, että tuhlaan ruokaa, aikaani ja mahdollisuuksiani pää vessanpöntössä, syyllisyyden ja häpeäntunteen ruoskimana.

Juuri siksi minä loin tämän blogin. Siksi että olen tässä ja nyt, tälläisenä.