Hukun huolen alle

Mä yritän kauheesti kontrolloida asioita,
jotka eivät ole mun vaikutusvallan alla.

Huolehdin muiden mielipiteistä keskittymällä itseeni ja siihen,
mitä ulkonäölläni ja valinnoillani heille edustan.
Huolehdin siitä, olenko muille tarpeeksi.
Huolehdin siitä, että huolehdin.
Ajatusten määrä ahdistaa.

Pitäis löytää niitä juttuja,
joihin mä kykenen vaikuttamaan.
Ruoka ei ole yksi niistä. Syömistäni en hallitse.

Olen vähän hajalla,
siltä tuntuu,
ja se on täysin sallittavaa.
Mulla ei ole juuri mitään sanottavaa kenellekään.
Mua pelottaa, että livun ulottuviltani pois.

Makaan sängyssä tuntikausia ja tuijotan kattoon.
Tuntuu, että katoan. Mua hävettää oma olotilani.
"Mitä olet tehnyt tänään", L kysyy. 
Valehtelen jotain epämääräistä, ja syyllistän itseäni siitä.
Entä jos olisin rehellinen? 
Kykenisinkö mä siihen?

Mun ympärilläni on niin paljon onnea, jota en ansaitse.
On ystäviä, mielekäs työ, opiskelupaikka, tasapainoinen parisuhteenalku, ja oma nuoruus.
En vain kykene löytämään merkityksiä mistään juuri nyt.
Ja sekin on täysin sallittavaa.

Varasin ensi viikolle terapia-ajan. Kynnys soittaa polikliniikalle oli valtava, mutta ylitin sen.

Vuosi nuoruudestani

Mä olen muuttunut vuoden sisään aivan valtavasti.

Musta on tullut ulospäinsuuntautuneempi.
Luulen, että matkustelu, uudet tilanteet, työ ja (hankalienkin) ihmisten parissa vietetty aika on saanut minut näkemään itseni eri näkökulmista. Minä olen kokonaisempi. On ollut pakko sopeutua muutokseen, ja sen minä olen tehnyt.

En enää häpeä itseäni niin paljon kuin aiemmin.
Olen heittäytyvämpi. En arastele.
Kokemukseni ovat osa minua ja matkaani. Ne ovat osa kokonaisuutta.

En ole enää niin ahdistunut, kuin mitä menneinä vuosina.
Toki minulla on yhä huonoja päiviä ja viikkoja, mutta pärjään ilman lääkkeitä.
Osaan olla ihmisten keskellä.
Yksin ollessani ongelmani heräävät.

-

Viimeinen postaus tänne blogiin on kirjattu 20. marraskuuta 2015. Tänään on 27. tammikuuta 2016.
Kaksi kuukautta on kulunut ja paljon asioita on tapahtunut,
mutta olen yhä syömishäiriökäyttäytymisen kanssa samassa pisteessä, kuin mitä viime vuonnakin.
Olen yhä kaukana siitä, missä haluaisin olla.

Pitäisi vain osata hyväksyä se, ettei tästä elämästä tule täydellistä koskaan. 
Aina tulee löytymään aikaa heikoille hetkille,
toivottomuudelle ja ongelmalliselle käyttäytymiselle.
Pitäisi haluta sopeutua olemaan ajoittain myös heikko.

Tutustuin viimeisimmän postauksen aikoihin henkilöön, joka näyttää kävelleen elämääni jäädäkseen.
Hänellä on avoin mieli, pehmeä ääni ja paljon helliä ajatuksia.
Huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa hyvin, ja sovimme, että juttu meidän välillä on seurustelua. Kaikki on niin mutkatonta tämän henkilön kanssa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan.
Mitäpä jos kaikki onkin hyvin.
Minulla on vain vähän hankalaa itseni kanssa nyt.