Mitä mä haluan?

Mulla on ollut viime aikoina henkinen kasvukausi meneillään.

Ei ole väärin tuntea epävarmuutta omasta paikastaan tässä valtavassa maailmassa.

Olen keskittynyt tekeään asioita, joilla on juuri minulle merkitystä. 

Olen keskittynyt ystäviin ja perheeseen. 

Mä vahvistan nyt juuriani, että kestän pystyssä kaikki myrskyt, 

kuten olen kestänyt tähänkin saakka.

Mä haluaisin vakaan ja turvallisen parisuhteen, 

lämpöä ja huolenpitoa, mutta läheisyys pelottaa, yhä. 

Pelottaa jakaa sänky.

Pelottaa jakaa aamut, jolloin ei ole mitään sanottavaa.

Pelottaa epäonnistua. 

Pelottaa olla uusien silmien alla, arvioitavana, paljaana, yksin tarinani kanssa. 

Maailma on täynnä kauniita ja älykkäitä naisia joiden mieli on vähemmän solmussa.

B, mies, johon tutustuin syksystä, jonka kanssa aloin tuntea oloni turvalliseksi,

kaunista romanttista iltaa seuraavana aamuna imoitti tekstiviestillä:

"luulen, että meidän on parempi vaan ystävinä". 

Seuraavassa tekstiviestissä 

hän kertoi tutustuneensa uuteen ihanaan ihmiseen.

Ja mä mietin mikä mussa on vikana, 

kun en tunne mitään muuta, kuin helpotusta.

Mitä mä oikein haluan?

Yritän kontrolloida elämääni kehoani hyväksikäyttäen, ja se ei toimi.

Huoli huolesta

Mulla on tosi usein sellainen tunne, että olen liikaa tai liian vähän.
Huolehdin, olenko tarpeeksi miellyttävä.
Huolehdin, olenko tarpeeksi.


Huolehdin, olenko tarpeeksi siististi pukeutunut (miltä minä haluan näyttää?)
Huolehdin, näytänkö epäterveelliseltä (mitä minä olenkin! sairastan bulimiaa)
Huolehdin, jäänkö yksin elämässäni (Tähän en voi vaikuttaa. Voin kuitenkin vaikuttaa siihen, etten halua jäädä yksin.)
Huolehdin, onko kehoni "oikeanlainen" (suhteessa kenen kehoon?)
Huolehdin, onko opiskelemani ala minulle oikea (jos ei olekaan, aina voi vaihtaa alaa)
Huolehdin, huolehdinko liikaa (huolehdin.)
Huolehdin, onko isäni pysynyt kuivilla (se on hänen oma valintansa)

Huolehdin kontrollin ulkopuolella olevia asioita, vain vältelläkseni keskittymästä niihin epäkohtiin elämässäni, joihin minun on mahdollista vaikuttaa.

Tunteiden pelko

Mulla on tapana lamaantua tunteideni edessä, niinkuin peura ajovaloissa.
Elämäni on pakomatka.

Useimmiten mikään ei tunnu miltään,
mutta kun joku asia joltain tuntuu,
niin tunnen niin syvästi, että se sattuu.


---
Luulen että tähän ovat johtaneet seuraavat syyt:

1. Äärimmäisen yksinäinen ja eristetty lapsuus
En ole oppinut reflektoimaan, mikä on "hyväksyttävä määrä" tunnetta milloinkin.
Ihan arkiset tilanteet sysäävät minut helposti pois tolaltani vieläkin. Olen joskus jäänyt niin kohtuuttoman yksin hätäni kanssa. Nykyisin minulla on keinoja jäsentää hätää.

2. Taipumukseni paeta epämiellyttävältä tuntuvia tunteita
Pakenen päihteisiin, syömishäiriömaailmaan, tuhoontuomittuihin ihmissuhteisiin, internetiin, päämäärättömään näpertelyyn ja itseinhoon. Mulla on valta lähteä tästä hetkestä mihin suuntaan tahansa, sen sijaan, että pakenisin. En mä ole mikään hoivanpitoa kaipaava saaliseläin.

3. Perimä
Vanhempani olivat äärimmäisen temperamenttisiä ihmisiä, tunnistan heidän käyttäytymisessään samoja tunnesäätelyn ongelmia.

4. Muutokseen kykenemättömyys
Ajattelen olevani kyvytön muuttumaan. Minun täytyy uskoa itseeni enemmän, uskoa siihen, että juuri näin, tässä ja nyt on hyvä. Ja nyt on vapaus elää sitä elämää, mitä haluan. Ja mä haluan tuntea eläväni.