ohitti minut aamun pakkasessa linja-autopysäkillä seistessäni.
Otaksun, että he keskustelivat vaatteista,
siitä, millaista on normaali pukeutuminen.
Heidän heijastimensa olivat samanlaiset somat vihertäväsävyiset kissahahmot.
"Entä jos normaalia onkin montaa eri sorttia", toinen fleecepipoisista tytöistä totesi kysyvästi toiselle. Vastauksena oli harras hiljaisuus, miettiväinen ilme, ja tomera, vilpitön nyökkäys.
"Mhm." Linja-auto kaarsi pysäkille ja tytöt kipusivat sisään. Jäin odottamaan omaa vuoroani.
Entä jos normaalia onkin montaa eri sorttia. Olen miettinyt tuota lausetta lakkaamatta.
Entä jos. Entä jos.
En ole aikoihin kuullut mitään vapauttavampaa.
Tuo lause ei määrää, ei erittele.Se ei kritisoi, ei kuvittele tietävänsä minua omaa totuuttani paremmin.
Entä jos?
Entä jos onkin yleistä (ja siten normaalia?) tuntea olevansa varsin epänormaali, ainakin ajoittain.
Minussa asuu syvä epäluottamus.
Entä jos kelpaan juuri tällaisena? Entä jos olen aina kelvannut itsenäni?
Haen alati vahvistusta ja hyväksyntää pohjattomalle erillisyyden tuntemukselleni,
sille, että olen huono ja kelpaamaton, tällaisena. Että olisi jokin miellyttävämpi versio minusta, kuin se aito ja inhimillinen olento, joka olen.
Ajaudun huonoon seuraan, ihmisten pariin, jotka kohtelevat minua siten, kuin miten kuvittelen ansaitsevani tulla kohdelluksi. Ajaudun valinnoillani ihmisten pariin, jotka ovat kadonneet aamun tullen, eivätkä taatusti soita takaisin. Entä jos on normaalia välillä ottaa harha-askelia.
Entä jos onkin normaalia tuntea olevansa kelpaamaton pitämään huolta itsestään ja tarpeistaan.
Kelpaamaton tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Eikö se ole normaali masennuksen oire, jos mikä. Miksi siis tulisi hävetä tilaa, jossa on?
Vaikka tämä jatkuva alakulo on minulle "normaalitila", ei se tarkoita sitä, ettenkö ottaisi joka päivä askelia siihen suuntaan, jonka toivon minua odottavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti