Olin kyllä rehellinen, mutta tahtomattani sensuroin itseäni tarpeettomasti.
Halusin vaikuttaa hyvältä potilaalta, kehityskelpoiselta.
Sain terapeutiltani kehuja. Hän kertoi minun olevan oivallinen potilas, äärimmäisen kykenevä ja sopiva keskustelumuotoiseen hoitoon.
Halusin vaikuttaa täydelliseltä potilaalta.
Pelkäsin silloin olevani toivoton tapaus, joka tunnen nykyisin olevani aika ajoin.
Pelkäsin tuomituksi tulemista, mikä on hassua jälkeen päin ajatellen. En kai vain luottanut terapeuttiini tarpeeksi. Olin varma, etten kestäisi arvostelua ja kohtuutonta tylytystä, mikäli niin kävisi. Sanat sattuvat.
Puhuin niistä asioista, mistä terapeutille nyt puhutaan. Juttelin asioista, joita pidin tärkeinä.
Toistin sitä, mitä oletin hänen haluavan kuulla. Kerroin tarinoita siitä, miten joskus isä juo liikaa, on arvaamaton, ja sitten katoaa päiväkausiksi, ja miten äiti ei aina oikein jaksa, tätä maailmaa, tai minua. Kerroin unettomuudestani. Kerroin ongelmistani.
Kerroin siitä, miten joskus olen puhumatta päiväkausia kenenkään kanssa.
Jätin kertomatta siitä, miten viikonlopun tullen päädyn juhliin,
nousen ylös sudenkuopastani. Ja kuinka illan päätteeksi tapaan vanhemman miehen, ja teen hänen kanssaan asioita, jotka tuntuvat oikealta ja väärältä samaan aikaan,
ja jättävät jälkensä,
liian syvään, näin jälkeenpäin ajatellen.
Jätin kertomatta siitä, miten hyvältä se tuntuu, se ehdoton hyväksynnän tuntemus, jota tämä sekoilu minulle tarjoaa.
Viikot saan rypeä itsesäälissä, itseinhossa ja masennuksessani, ja viikonloppuisin sallin itseni hengähtää, olla sallitusti ulkopuolinen elämässäni.
Ja terapeutti huolestuneena puuskahtaa. Hän sanoo, että puhumattomuus ei ole hyvästä, ja kysyy: "Koetko tekeväsi elämälläsi sitä, mitä haluat?" Ja minä mykistyn.
Mykistyn siitä, että olen sivuuttanut tosiasian, että tämä elämä on minun.
Se ei ole pakomatka pahasta olostani. Se ei ole alttari hyväksynnän hakemiselle keinolla millä hyvänsä.
Tämä elämä on minun, elettäväksi käytetty. Minulla on oikeus tehdä asioita, joista nautin.
Ja tämän asian minä unohdan yhä. Unohdan sen, että olen tavattoman haavoittuvainen. Unohdan sen, että olen tavattoman vahva. Unohdan sen, että minulla on oikeus ja velvollisuus tehdä itselleni oikein.
Nykyisin tekisin toisin, terapiassa. Käyttäisin ajan itseni näkemiseen kokonaisempana. Käyttäisin ajan siihen, että tunnustaisin pelkääväni torjutuksi ja tylytetyksi tulemista, enemmän kuin mitään. Haluaisin kokea olevani vähemmän ulkopuolinen elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti