Mulla on tapana lamaantua tunteideni edessä, niinkuin peura ajovaloissa.
Elämäni on pakomatka.
Useimmiten mikään ei tunnu miltään,
mutta kun joku asia joltain tuntuu,
niin tunnen niin syvästi, että se sattuu.
---
Luulen että tähän ovat johtaneet seuraavat syyt:
1. Äärimmäisen yksinäinen ja eristetty lapsuus
En ole oppinut reflektoimaan, mikä on "hyväksyttävä määrä" tunnetta milloinkin.
Ihan arkiset tilanteet sysäävät minut helposti pois tolaltani vieläkin. Olen joskus jäänyt niin kohtuuttoman yksin hätäni kanssa. Nykyisin minulla on keinoja jäsentää hätää.
2. Taipumukseni paeta epämiellyttävältä tuntuvia tunteita
Pakenen päihteisiin, syömishäiriömaailmaan, tuhoontuomittuihin ihmissuhteisiin, internetiin, päämäärättömään näpertelyyn ja itseinhoon. Mulla on valta lähteä tästä hetkestä mihin suuntaan tahansa, sen sijaan, että pakenisin. En mä ole mikään hoivanpitoa kaipaava saaliseläin.
3. Perimä
Vanhempani olivat äärimmäisen temperamenttisiä ihmisiä, tunnistan heidän käyttäytymisessään samoja tunnesäätelyn ongelmia.
4. Muutokseen kykenemättömyys
Ajattelen olevani kyvytön muuttumaan. Minun täytyy uskoa itseeni enemmän, uskoa siihen, että juuri näin, tässä ja nyt on hyvä. Ja nyt on vapaus elää sitä elämää, mitä haluan. Ja mä haluan tuntea eläväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti