Tyytymättömyydestä

Mä en elä sitä elämää mitä haluaisin, siitä minä olen varma. Ja niin sen olla pitääkin. 

Tyytymättömyys ei tarkoita sitä, etteikö nykyinen elämäni olisi hyvää ja äärimmäisen arvokasta ja elämisen arvoista. 

Mulla on ollut tavattoman etäinen olo kuluneina viikkoina. Kuka mä olen ilman riippuvuuksiani?

Olen yksin oman sotatarinani kanssa: En ole oksentanut kuuteen päivään. 

Ne tunteet, joiden käsittelemistä olen lykännyt bulimialla, ovat kuohuneet hallitsemattomasti. 

Mun mieliala on sahannut laidasta laitaan, mutta olen antanut itselleni luvan olla tarvitseva ja heiveröinen möykky lihaa. 

Monina iltoina vaan itken itseni uneen, en tiedä miksi. Itken välillä sitä, etten tiedä miksi itken. Se on se masennus, pelko jostain pimeästä ja kylmästä ja hallitsemattomasta. Mutta sen mä tiedän, että mä tarvitsen itseäni nyt enemmän kuin koskaan.

Mun arki ja elämäntilanne on täynnä stressaavia asioita. On iltatyö ja intensiivinen jakso koulussa. On tenttejä ja seminaareja ja iltarientoja. On ihmisiä ja konflikteja. On toiveita. On huoli tulevasta muutosta. On tietty ulkopuolisuuden tunne.

Muistutan itseäni, että mun huolet on ihan oikeita, ja hyvin mä pärjään niiden kanssa.

Itse asiassa, mulla on stressiä niin paljon, että olen jatkuvasti epämukavuusalueeni ulkopuolella. 

En yksinkertaisesti kykene tai kerkeä kontrolloimaan kaikkia asioita siten, miten haluaisin. 

Ja se on hyvä. 

Pelko ruokkii tyytymättömyyttä. Pelko siitä, mitäpä jos asiat lipsuu käsistä. Mitäpä jos en eläkään tarpeeksi mielenkiintoista, kaunista tai merkityksellistä elämää. Kenelle pitäisi todistella sitä, että parhaansa yrittää?

Mä voin oppia elämään tyytymättömyyteni kanssa. 

Hyväksynnän hakeminen osa 2

Terapiassa käydessäni, muutama vuosi takaperin, minä luulin olevani avoin. 

Olin kyllä rehellinen, mutta tahtomattani sensuroin itseäni tarpeettomasti. 

Halusin vaikuttaa hyvältä potilaalta, kehityskelpoiselta. 

Sain terapeutiltani kehuja. Hän kertoi minun olevan oivallinen potilas, äärimmäisen kykenevä ja sopiva keskustelumuotoiseen hoitoon. 

Halusin vaikuttaa täydelliseltä potilaalta. 

Pelkäsin silloin olevani toivoton tapaus, joka tunnen nykyisin olevani aika ajoin. 

Pelkäsin tuomituksi tulemista, mikä on hassua jälkeen päin ajatellen. En kai vain luottanut terapeuttiini tarpeeksi. Olin varma, etten kestäisi arvostelua ja kohtuutonta tylytystä, mikäli niin kävisi. Sanat sattuvat.

Puhuin niistä asioista, mistä terapeutille nyt puhutaan. Juttelin asioista, joita pidin tärkeinä. 

Toistin sitä, mitä oletin hänen haluavan kuulla. Kerroin tarinoita siitä, miten joskus isä juo liikaa, on arvaamaton, ja sitten katoaa päiväkausiksi, ja miten äiti ei aina oikein jaksa, tätä maailmaa, tai minua. Kerroin unettomuudestani. Kerroin ongelmistani. 

Kerroin siitä, miten joskus olen puhumatta päiväkausia kenenkään kanssa. 

Jätin kertomatta siitä, miten viikonlopun tullen päädyn juhliin, 

nousen ylös sudenkuopastani. Ja kuinka illan päätteeksi tapaan vanhemman miehen, ja teen hänen kanssaan asioita, jotka tuntuvat oikealta ja väärältä samaan aikaan, 

ja jättävät jälkensä, 

liian syvään, näin jälkeenpäin ajatellen. 

Jätin kertomatta siitä, miten hyvältä se tuntuu, se ehdoton hyväksynnän tuntemus, jota tämä sekoilu minulle tarjoaa. 

Viikot saan rypeä itsesäälissä, itseinhossa ja masennuksessani, ja viikonloppuisin sallin itseni hengähtää, olla sallitusti ulkopuolinen elämässäni.

Ja terapeutti huolestuneena puuskahtaa. Hän sanoo, että puhumattomuus ei ole hyvästä, ja kysyy: "Koetko tekeväsi elämälläsi sitä, mitä haluat?" Ja minä mykistyn. 

Mykistyn siitä, että olen sivuuttanut tosiasian, että tämä elämä on minun. 

Se ei ole pakomatka pahasta olostani. Se ei ole alttari hyväksynnän hakemiselle keinolla millä hyvänsä. 

Tämä elämä on minun, elettäväksi käytetty. Minulla on oikeus tehdä asioita, joista nautin.

Ja tämän asian minä unohdan yhä. Unohdan sen, että olen tavattoman haavoittuvainen. Unohdan sen, että olen tavattoman vahva. Unohdan sen, että minulla on oikeus ja velvollisuus tehdä itselleni oikein.

Nykyisin tekisin toisin, terapiassa. Käyttäisin ajan itseni näkemiseen kokonaisempana. Käyttäisin ajan siihen, että tunnustaisin pelkääväni torjutuksi ja tylytetyksi tulemista, enemmän kuin mitään. Haluaisin kokea olevani vähemmän ulkopuolinen elämässäni.

Miltä tuntuu normaalius

Kaksi koululaista, juuri olkapäähäni ulottuvaa versoa,
ohitti minut aamun pakkasessa linja-autopysäkillä seistessäni.
Otaksun, että he keskustelivat vaatteista,
siitä, millaista on normaali pukeutuminen.
Heidän heijastimensa olivat samanlaiset somat vihertäväsävyiset kissahahmot.
"Entä jos normaalia onkin montaa eri sorttia", toinen fleecepipoisista tytöistä totesi kysyvästi toiselle. Vastauksena oli harras hiljaisuus, miettiväinen ilme, ja tomera, vilpitön nyökkäys.
"Mhm." Linja-auto kaarsi pysäkille ja tytöt kipusivat sisään. Jäin odottamaan omaa vuoroani.

 Entä jos normaalia onkin montaa eri sorttia. Olen miettinyt tuota lausetta lakkaamatta.

Entä jos. Entä jos. 

En ole aikoihin kuullut mitään vapauttavampaa. 

Tuo lause ei määrää, ei erittele.
Se ei kritisoi, ei kuvittele tietävänsä minua omaa totuuttani paremmin.
Entä jos?

Entä jos onkin yleistä (ja siten normaalia?) tuntea olevansa varsin epänormaali, ainakin ajoittain.
Minussa asuu syvä epäluottamus.
Entä jos kelpaan juuri tällaisena? Entä jos olen aina kelvannut itsenäni?

Haen alati vahvistusta ja hyväksyntää pohjattomalle erillisyyden tuntemukselleni,
sille, että olen huono ja kelpaamaton, tällaisena. Että olisi jokin miellyttävämpi versio minusta, kuin se aito ja inhimillinen olento, joka olen.
Ajaudun huonoon seuraan, ihmisten pariin, jotka kohtelevat minua siten, kuin miten kuvittelen ansaitsevani tulla kohdelluksi. Ajaudun valinnoillani ihmisten pariin, jotka ovat kadonneet aamun tullen, eivätkä taatusti soita takaisin. Entä jos on normaalia välillä ottaa harha-askelia.

Entä jos onkin normaalia tuntea olevansa kelpaamaton pitämään huolta itsestään ja tarpeistaan.
Kelpaamaton tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Eikö se ole normaali masennuksen oire, jos mikä. Miksi siis tulisi hävetä tilaa, jossa on? 

Vaikka tämä jatkuva alakulo on minulle "normaalitila", ei se tarkoita sitä, ettenkö ottaisi joka päivä askelia siihen suuntaan, jonka toivon minua odottavan.

Yksinäisyydestä luopumisen pelko

Näin syksyn tullen minut on vallannut voimakas luopumisen tarve.
Olen myynyt tavaroitani, vienyt vanhoja vaatteita kierrätykseen.

Eräänä iltana B kysyi minua taas treffeille. Suostuin.
Ilta oli vaivaton, söimme, tanssimme, nauroimme.
En kiinnittänyt huomiota siihen, miten halusin tulla nähdyksi. 
Siinä oli hyvä, illassa. Olin vaan.
Tanssin siinä tahmealla kokolattiamatolla hikisillä kämmenillä hartioista kiinni pidellen, tanssin itsenäni, hiukset hapsuisena, ja se riitti.

Haluaisin luopua pohjattomasta yksinäisyyden tarpeestani, 
nyt kun minulla on siihen mahdollisuus. Voisin olla osa jotain itseäni kauniimpaa.

B kysyi minulta ihmissuhteemme tilasta. Onko se seurustelua. Olenko minä vakavissani.
Vakavana totesin, että en osaa vastata.
Onko se seurustelua. Olenko minä koskaan mitään muuta ollutkaan, kuin pohjattoman vakava?

Kerroin tarvitsevani aikaa. Kerroin B:lle myös pitäväni hänen seurastaan, paljon. Hän ymmärsi.

Puhuin totta.
Se oli hankalaa, ääneni oli käheä ja kirjavilla säröillä, ja sanat olivat kipeitä lausua.
Mutta minä puhuin totta, itselleni ja hänelle, meille molemmille.

Minä tarvitsen aikaa. Minä tarvitsen tilaa. Minulla on tarpeet, joita haluan oppia kunnioittamaan.
Parishude on alusta nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle, ja en ole varma, kykenekö kohtaamaan heijastustani. 

Olen tottunut olemaan ja elämään yksin. Se on valinta ja sattumaa.
Se on tottumus, josta minulla olisi nyt hyvä mahdollisuus irtaantua.

Pelkään luopua tutusta ja turvallisesta alakulosta,
internetissä ja kirjojen äärellä vietetystä yksinelosta,
ja siitä etten ole velvollinen selittämään tekemisiäni
ja menemisiäni kenellekään. Pelkään luopua pakkomielteistäni,
vääristyneestä suhteesta kehooni ja sairaalloisesta suorittamisesta.
Parisuhdetta ei voi suorittaa.

Mutta onko se kokonaista elämää, jos pelkää paljastua. 
Onko elämäni kokonaista, jos en uskalla kohdata toista, ja sitä kautta itseäni.

Mikä minua estää luopumasta luomistani rajoituksista, 
niin kuin kaikista niistä tarpeettomista huonekaluista, joita olen viimeaikoina myynyt?
Entäpä jos kestänkin kohdata kaikki ne puolet minussa, joita vakiintuneessa parisuhteessa elo saattaa paljastaa?

Kuinka antaa aikaa tarpeilleen

Ahmin katkaistakseni ajankulun. 

Siinä, missä tarvitsisin lepotauon, minä otan vapauden väsyttää itseni.

Se tyhjä hetki päivän päätteeksi, milloin joku korkkaa viinipullon ja rojahtaa sohvannurkkaan, 

minä avaan leipäpussin ja voirasian ja aloitan oman tunnottomuuteen tähtäävän rituaalini.

Syön syön syön.

Pois pois pois.

Ahmiminen puhdistaa mieleni ajatuksista. 

Miksi on niin epämukavaa vain istua ajatustensa kanssa ja sallia niiden virtaus, 

sen sijaan, että yrittää turruttaa epämukavat ajatuksesa ahmimiskäyttäytymisellä?

Tunteet ovat vain tunteita.

Ahmiminen on riippuvuus; ruuan väärinkäyttöä tunteiden käsittelyn keinona ravinnon sijaan. 

Luulen, että säännöllinen ateriarytmi on avainasemassa kehon totuttamisessa "järkevään" ruokailuun.

Mutta se emotionaalinen tyhjiö on täytettävä jollain muulla, kuin ahmimisella. 

Kirjoittamisella? Neulomisella? Päiväunilla? Netin päämäärättömällä selailulla?

Haluan korvata paheeni pienemmällä pahalla.