Kierros

Syksy on täällä. Vuodet vierivät lakkaamatta.

Bulimian syklissä on se pelottava puoli, ettei ole selkeää alkua ja päätepistettä. Mikään ei kerro, että talvi on liian likellä. Päivät rullaavat pehmeästi syömisen, oksentamisen ja laksatiivien ympärille. Pelottaa, ettei koskaan siunaannu taukoa hengähtää.

Tiedän, että tämä sykli loppuu liian pitkään jatkettuaan ennemmin tai myöhemmin kertaheitolla sydänkohtaukseen, kaliumtasojen romahtamiseen tai ruokatorven repeämiseen. Välillä keväällä yskin verta. En osaa sisäistää, että tämä matka on oikeasti tie kohti kuolemaa, ei mikään typerä sijaistoiminto, jolla täytän tyhjyyden tuntemuksen. Minä olen sairas.

Yritän toipumista viimeistä kertaa omin voimin. Tai pikemminkin, minun tulee lakata yrittämästä. Tuntuu, että viimein tunnustan itselleni olevani voimaton sairauteni edessä. Jokainen alhaalla pidetty ateria on voitto, mutta tässä matkassa ei voi hävitä.

Myöskään paranemisessa ei ole päätepistettä.
Tällä hetkellä minua katsoo peilistä surumielisen näköinen naisenalku.
Posket ja sylkirauhaset ovat turvonneet, iho on kuiva ja paperimainen, suupielet hilseilevät. Silmiä kirjovat punaiset verisuonet. Olemus on kuopalla, vatsa on kova pallo. Tässä sairaudessa ei ole mitään kaunista, mutta minä olen kaunis. Olen ihan helvetin vahva, ja ansaitsen parempaa matkaa.

Puheluja

Soitin aamulla pitkästä aikaa äidille.
Jo muutaman kuukauden ajan olen soittanut hänelle noin kerran pariin viikkoon.
Olen yrittänyt määrittää rajojani sitä kautta.
Se olen aina minä, joka soittaa.
Äitini lähettelee kyllä useita tekstiviestejä viikoittain, mutta ne ovat lähinnä juoruja sisarusteni asioista.

Äitini asuu miltei 300 km päässä, ei liian kaukana.
Näemme joitain kertoja vuodessa. Välimatka tuntuu puhdistavalta.

Joskus tuntuu, että puhelu on liian intiimi tapa pitää yhteyttä häneen.
On vain yksi linja, puhelin, ja korva korvaa vasten. En muista koskaan halanneeni äitiäni.
Pelkään häntä. Kuulen hänen teatraaliset huokauksensa, laskelmoinnin äänessä ja sanomatta jätetyt asianlaidat.
Pahinta on se, että on oltava läsnä.

Puhelussa ei voi ottaa etäisyyttä, ei voi pitää hiljaista taukoa.
Se merkitsisi loukkaantumista, tunteiden näyttämistä, häviämistä. Puhelu on peliä. On oltava vahva, näytettävä että pärjää pakon edessä.

Aamuisessa puhelussamme olin taas holhottava, pieni kulkija vuosien takaa.
Olen kuitenkin kasvattanut kuorta.
Äidilläni on tapana epäsuorasti kyseenalaistaa kaikki, mikä minusta tuntuu tärkeältä. 

Kerroin hänelle ohimennen värjänneeni hiukseni jokin aika sitten.
"Etkö sinä tiedä, ettei se väri sinulle sovi", oli vastaus. "Miehet ei tykkää senvärisestä."
Kerroin hänelle, että valintani ovat omiani. "Uhottelua", oli tomera vastaus. Äänessä oli ripaus huonosti kätkettyä pettymystä.

Rakastan äitiäni, mutta minun pitää rakastaa itseäni häntä enemmän.
Joskus hänen seurassaan tunnen, etten riitä johtamaan omaa elämääni.

Normaali päivä

Tänään oli väsyttävä päivä. Ryntäilin asioilla kaupungilla ja koulussa.

Illalla kaikki muuttui.

Saavuin kotiin. Asunto oli pimeä ja tyhjä.
Avasin jääkaapin oven. Maitorahkaa.
Söin purkillisen.
Omena. Söin kaksi.
Kuljeskelin päämäärättömänä ympäri asuntoa. Hiljaisuus.
Sekoitin maitoa ja kaurahiutaleita ja sokeria keskenään inhottavaksi klimppiseksi tahnaksi.
Söin sitä kolme teemukillista.
Kuljeskelin ympäri asuntoa.
Annoin syömäni ruuat ylen.

Haluaisin vain olla normaalisti.
Mä koen, etten osaa ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani.
(miksi?)
Suoritan elämääni. Mitenkään päin ei ole hyvä, aina voisi olla paremmin.
Ahdistus on normaali tunne, mutta mä en koe pärjääväni sen kanssa.

Mä taidan olla vakavasti sairas. En taida haluta tajuta itsekään miten vakavasti.

Hankala olla lähellä

Eilen illalla päädyin juhlimaan, lopulta. Siitä olen kiitollinen.
Jätin kaikki odotukset kotiin, ja ilta oli mukava.
"Aina voi mennä kotiin", oli ajatus, jonka turvin sain itseni ulos.


Vatsaa kivisti alkuillan oksentelun jäljiltä. Join viiniä kohtuudella, siten, mikä tuntui hyvältä.
Nauroin paljon ja sydämeni pohjasta.


B, (uusi tuttavuus) kysyi minua ulos treffeille.
Minua pelottaa. Hänellä on lämpimät kädet ja surulliset silmät. Hän on niin vakaa ja kunnollinen, että tunnen huonoa omatuntoa omasta ailahtelevasta mielestäni. Huomaan sensuroivani itseäni hänen seurassaan.


Huomasin vertailevani B:tä mieheen, jonka kanssa yritin viimeksi ylläpitää (kamalaa) suhteentapaista.
Jos minä olen henkisesti hieman hajalla,
niin tuo mies, jota yritin aikani ymmärtää, on tyystin säpäleinä.

Huomasin ajautuvani menneessä suhteessa holhoajan rooliin. Nautin siitä ylemmyydentunteesta.
Minua pelottaa olla tasavertainen.

Tiedän, että olen sivistynyt, herttainen ja ainakin ajoittain mukava,
mutta mitäpä jos se ei riitä.

Mitä jos minä en riitä tarpeeksi pitkälle, en tyydytä.
(ketä?)
Ymmärrän, ettei ole minun osani tyydyttää kenenkään tarpeita,
mutta alitajuinen riittämättömyyden pelko on hankalaa ylittää rationaalisesti.

Minua pelottaa olla tasavertainen, 
mutta tasapaino vaatii sitä.

Totuuksia

Ehkä mä en haluakaan olla menestyjä.

Ja mä tulen aina sitä kuitenkin olemaan, elämässäni.

Mun matka on ollut melko pitkä, ja joskus väsyttää, nuortakin.

Unohdan vain kovin usein, että oma näkökulmani on vaillinainen.

Se on riittävä näkökulma, mutta minä, minä, ainutkertainen kulkija, olen niin paljon enemmän, kuin se itseinhon näkökulma, jonka alaisuudesta en tunnu pääsevän pois.

Pelottaa vain, että joku päivä koen, etten pääse tästä enää ylös.

Alku

Alku, juuri, aukeaman käännös.

"Luo uusi blogi", klikkaan, en ole varma miksi.

Kirjoitan tätä viestiä lauantai-iltana, posket turvoksissa ja meikit poskilla, mieli maassa.
Minun tulisi olla tällä hetkellä juhlissa, kavereiden ja mielenkiintoisten ihmisten keskuudessa, kokea eläväni, nauraa, ja vain olla. Mutta koen, etten osaa olla ihmisiksi. Ahdistus on sietämätöntä.

Katselen kaupassa suklaaleivonnaisia, mutta ostan ruissipsejä.

"Joudun jättämään juhlat väliin, pahoittelut", ilmoitan kaverilleni, ja ahmin kokonaisen pussillisen  juhliin viemisiksi ostamiani ruissipsejä. Olen säälittävä, mutten osaa antaa itselleni positiivista huomiota.

En vain osaa elää. Minulla on tavattoman kuvottava olo siitä, että teen näin itselleni, sekä muille. Jätän elämääni elämättä vain siksi, että tuhlaan ruokaa, aikaani ja mahdollisuuksiani pää vessanpöntössä, syyllisyyden ja häpeäntunteen ruoskimana.

Juuri siksi minä loin tämän blogin. Siksi että olen tässä ja nyt, tälläisenä.