Kierros

Syksy on täällä. Vuodet vierivät lakkaamatta.

Bulimian syklissä on se pelottava puoli, ettei ole selkeää alkua ja päätepistettä. Mikään ei kerro, että talvi on liian likellä. Päivät rullaavat pehmeästi syömisen, oksentamisen ja laksatiivien ympärille. Pelottaa, ettei koskaan siunaannu taukoa hengähtää.

Tiedän, että tämä sykli loppuu liian pitkään jatkettuaan ennemmin tai myöhemmin kertaheitolla sydänkohtaukseen, kaliumtasojen romahtamiseen tai ruokatorven repeämiseen. Välillä keväällä yskin verta. En osaa sisäistää, että tämä matka on oikeasti tie kohti kuolemaa, ei mikään typerä sijaistoiminto, jolla täytän tyhjyyden tuntemuksen. Minä olen sairas.

Yritän toipumista viimeistä kertaa omin voimin. Tai pikemminkin, minun tulee lakata yrittämästä. Tuntuu, että viimein tunnustan itselleni olevani voimaton sairauteni edessä. Jokainen alhaalla pidetty ateria on voitto, mutta tässä matkassa ei voi hävitä.

Myöskään paranemisessa ei ole päätepistettä.
Tällä hetkellä minua katsoo peilistä surumielisen näköinen naisenalku.
Posket ja sylkirauhaset ovat turvonneet, iho on kuiva ja paperimainen, suupielet hilseilevät. Silmiä kirjovat punaiset verisuonet. Olemus on kuopalla, vatsa on kova pallo. Tässä sairaudessa ei ole mitään kaunista, mutta minä olen kaunis. Olen ihan helvetin vahva, ja ansaitsen parempaa matkaa.