Tyytymättömyys ei tarkoita sitä, etteikö nykyinen elämäni olisi hyvää ja äärimmäisen arvokasta ja elämisen arvoista.
Mulla on ollut tavattoman etäinen olo kuluneina viikkoina. Kuka mä olen ilman riippuvuuksiani?
Olen yksin oman sotatarinani kanssa: En ole oksentanut kuuteen päivään.
Ne tunteet, joiden käsittelemistä olen lykännyt bulimialla, ovat kuohuneet hallitsemattomasti.
Mun mieliala on sahannut laidasta laitaan, mutta olen antanut itselleni luvan olla tarvitseva ja heiveröinen möykky lihaa.
Monina iltoina vaan itken itseni uneen, en tiedä miksi. Itken välillä sitä, etten tiedä miksi itken. Se on se masennus, pelko jostain pimeästä ja kylmästä ja hallitsemattomasta. Mutta sen mä tiedän, että mä tarvitsen itseäni nyt enemmän kuin koskaan.
Mun arki ja elämäntilanne on täynnä stressaavia asioita. On iltatyö ja intensiivinen jakso koulussa. On tenttejä ja seminaareja ja iltarientoja. On ihmisiä ja konflikteja. On toiveita. On huoli tulevasta muutosta. On tietty ulkopuolisuuden tunne.
Muistutan itseäni, että mun huolet on ihan oikeita, ja hyvin mä pärjään niiden kanssa.
Itse asiassa, mulla on stressiä niin paljon, että olen jatkuvasti epämukavuusalueeni ulkopuolella.
En yksinkertaisesti kykene tai kerkeä kontrolloimaan kaikkia asioita siten, miten haluaisin.
Ja se on hyvä.
Pelko ruokkii tyytymättömyyttä. Pelko siitä, mitäpä jos asiat lipsuu käsistä. Mitäpä jos en eläkään tarpeeksi mielenkiintoista, kaunista tai merkityksellistä elämää. Kenelle pitäisi todistella sitä, että parhaansa yrittää?
Mä voin oppia elämään tyytymättömyyteni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti