sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Yksinäisyydestä luopumisen pelko

Näin syksyn tullen minut on vallannut voimakas luopumisen tarve.
Olen myynyt tavaroitani, vienyt vanhoja vaatteita kierrätykseen.

Eräänä iltana B kysyi minua taas treffeille. Suostuin.
Ilta oli vaivaton, söimme, tanssimme, nauroimme.
En kiinnittänyt huomiota siihen, miten halusin tulla nähdyksi. 
Siinä oli hyvä, illassa. Olin vaan.
Tanssin siinä tahmealla kokolattiamatolla hikisillä kämmenillä hartioista kiinni pidellen, tanssin itsenäni, hiukset hapsuisena, ja se riitti.

Haluaisin luopua pohjattomasta yksinäisyyden tarpeestani, 
nyt kun minulla on siihen mahdollisuus. Voisin olla osa jotain itseäni kauniimpaa.

B kysyi minulta ihmissuhteemme tilasta. Onko se seurustelua. Olenko minä vakavissani.
Vakavana totesin, että en osaa vastata.
Onko se seurustelua. Olenko minä koskaan mitään muuta ollutkaan, kuin pohjattoman vakava?

Kerroin tarvitsevani aikaa. Kerroin B:lle myös pitäväni hänen seurastaan, paljon. Hän ymmärsi.

Puhuin totta.
Se oli hankalaa, ääneni oli käheä ja kirjavilla säröillä, ja sanat olivat kipeitä lausua.
Mutta minä puhuin totta, itselleni ja hänelle, meille molemmille.



Minä tarvitsen aikaa. Minä tarvitsen tilaa. Minulla on tarpeet, joita haluan oppia kunnioittamaan.
Parishude on alusta nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle, ja en ole varma, kykenekö kohtaamaan heijastustani. 

Olen tottunut olemaan ja elämään yksin. Se on valinta ja sattumaa.
Se on tottumus, josta minulla olisi nyt hyvä mahdollisuus irtaantua.

Pelkään luopua tutusta ja turvallisesta alakulosta,
internetissä ja kirjojen äärellä vietetystä yksinelosta,
ja siitä etten ole velvollinen selittämään tekemisiäni
ja menemisiäni kenellekään. Pelkään luopua pakkomielteistäni,
vääristyneestä suhteesta kehooni ja sairaalloisesta suorittamisesta.
Parisuhdetta ei voi suorittaa.

Mutta onko se kokonaista elämää, jos pelkää paljastua. 
Onko elämäni kokonaista, jos en uskalla kohdata toista, ja sitä kautta itseäni.

Mikä minua estää luopumasta luomistani rajoituksista, 
niin kuin kaikista niistä tarpeettomista huonekaluista, joita olen viimeaikoina myynyt?
Entäpä jos kestänkin kohdata kaikki ne puolet minussa, joita vakiintuneessa parisuhteessa elo saattaa paljastaa?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti