Hukkaputki

Kuinka hukassa itsensä kanssa sitä voikaan aikuinen ihminen olla?

Tunnen oloni kaikin puolin naiiviksi ja lapselliseksi.
Olen emotionaalisesti epäkypsä. Teen harkitsemattomia päätöksiä. Janoan hyväksyntää.
Olen tunnevajanen, ja häpeän sitä.
En osaa säädellä tai kontrolloida tunteitani rakentavalla tavalla, kuten aikuiset.
Sekoilen siellä täällä. Salailen asioita.
Olen impulsiivinen ja hermoheikko. Ajatukseni ovat mustavalkoisia.
Takerrun turhiin yksityiskohtiin, ja turhaudun, kun pilvilinnani romahtavat.

Olen solmussa itseni kanssa. En ymmärrä, miten kukaan jaksaa mua, tällaista heikkoa.
Ei ihme, etteivät ihmissuuhteeni kestä,
kun suhtautumiseni itseeni on näin kaaottinen.

Mun pitää ystävystyä itseni kanssa.
Mun pitää opetella sietämään eri puoliani; 
myös niitä hävettäviä ja pimeitä osa-alueitani.

Mulla on oikeus voida hyvin myös silloin, kun koen, etten sitä ansaitse.

Helmikuu

Miltä hyvinvointi näyttää?
Miltä hyvinvointi tuntuu?

Tuntuu että kaikki tämä onni ympärilläni valuu hukkaan kohdallani.
Seuraava vapaa terapia-aika on parin viikon päästä.

Tunnen, kuinka aviokemiani ovat sekaisin.
Stressaa. En saa nukuttua.
Serotoniini, dopamiini, kaikki ne kiertoradat pääni sisällä toimivat täydellisen mielivaltaisesti.

Maailma ei lakkaa kieppumasta. Syön jumbo-pakkauksen sipsejä yhdeltä istumalta.
Perun yhteisen illan ystäväni kanssa. "Oletko kunnossa", ystävä kysyy puhelimessa.
"Olen", vastaan. Olen. Avaan toisen jumbo-pakkauksen sipsejä. Syön.
Näinkö niitä ongelmia hoidetaan?
Tunnen syyllisyyttä kykenemättömyydestäni toimia rationaalisesti.

Se on rakkautta, jota minä ahmin sisääni sipsikourallinen toisensa jälkeen.
Se on rakkautta.
Se on kaikkia niitä saamatta jääneitä halauksia.
Ahmin saamatta jääneitä huomionosoituksia ja läsnäoloa.
Ahmin turvallisuuden tunnetta. Ahmin jatkuvuutta. Ahmin kontrollin tunnetta. Ahmin lohtua.
Siinä missä syömättömyys toi ennen tunteen kodista, toimii ahmiminen nyt turvapeittonani.
Ruoka ei täytä tyhjiötä sisälläni. Syöminen ei auta, mikäli nälkä ei ole ongelma.
Mun pitäisi oppia sietämään epävarmuutta.

Hukun huolen alle

Mä yritän kauheesti kontrolloida asioita,
jotka eivät ole mun vaikutusvallan alla.

Huolehdin muiden mielipiteistä keskittymällä itseeni ja siihen,
mitä ulkonäölläni ja valinnoillani heille edustan.
Huolehdin siitä, olenko muille tarpeeksi.
Huolehdin siitä, että huolehdin.
Ajatusten määrä ahdistaa.

Pitäis löytää niitä juttuja,
joihin mä kykenen vaikuttamaan.
Ruoka ei ole yksi niistä. Syömistäni en hallitse.

Olen vähän hajalla,
siltä tuntuu,
ja se on täysin sallittavaa.
Mulla ei ole juuri mitään sanottavaa kenellekään.
Mua pelottaa, että livun ulottuviltani pois.

Makaan sängyssä tuntikausia ja tuijotan kattoon.
Tuntuu, että katoan. Mua hävettää oma olotilani.
"Mitä olet tehnyt tänään", L kysyy. 
Valehtelen jotain epämääräistä, ja syyllistän itseäni siitä.
Entä jos olisin rehellinen? 
Kykenisinkö mä siihen?

Mun ympärilläni on niin paljon onnea, jota en ansaitse.
On ystäviä, mielekäs työ, opiskelupaikka, tasapainoinen parisuhteenalku, ja oma nuoruus.
En vain kykene löytämään merkityksiä mistään juuri nyt.
Ja sekin on täysin sallittavaa.

Varasin ensi viikolle terapia-ajan. Kynnys soittaa polikliniikalle oli valtava, mutta ylitin sen.

Vuosi nuoruudestani

Mä olen muuttunut vuoden sisään aivan valtavasti.

Musta on tullut ulospäinsuuntautuneempi.
Luulen, että matkustelu, uudet tilanteet, työ ja (hankalienkin) ihmisten parissa vietetty aika on saanut minut näkemään itseni eri näkökulmista. Minä olen kokonaisempi. On ollut pakko sopeutua muutokseen, ja sen minä olen tehnyt.

En enää häpeä itseäni niin paljon kuin aiemmin.
Olen heittäytyvämpi. En arastele.
Kokemukseni ovat osa minua ja matkaani. Ne ovat osa kokonaisuutta.

En ole enää niin ahdistunut, kuin mitä menneinä vuosina.
Toki minulla on yhä huonoja päiviä ja viikkoja, mutta pärjään ilman lääkkeitä.
Osaan olla ihmisten keskellä.
Yksin ollessani ongelmani heräävät.

-

Viimeinen postaus tänne blogiin on kirjattu 20. marraskuuta 2015. Tänään on 27. tammikuuta 2016.
Kaksi kuukautta on kulunut ja paljon asioita on tapahtunut,
mutta olen yhä syömishäiriökäyttäytymisen kanssa samassa pisteessä, kuin mitä viime vuonnakin.
Olen yhä kaukana siitä, missä haluaisin olla.

Pitäisi vain osata hyväksyä se, ettei tästä elämästä tule täydellistä koskaan. 
Aina tulee löytymään aikaa heikoille hetkille,
toivottomuudelle ja ongelmalliselle käyttäytymiselle.
Pitäisi haluta sopeutua olemaan ajoittain myös heikko.

Tutustuin viimeisimmän postauksen aikoihin henkilöön, joka näyttää kävelleen elämääni jäädäkseen.
Hänellä on avoin mieli, pehmeä ääni ja paljon helliä ajatuksia.
Huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa hyvin, ja sovimme, että juttu meidän välillä on seurustelua. Kaikki on niin mutkatonta tämän henkilön kanssa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan.
Mitäpä jos kaikki onkin hyvin.
Minulla on vain vähän hankalaa itseni kanssa nyt.